sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Dad, you're fucking fantastic

Viime kirjottelu oli sopivasti äitienpäivän alla, ja vaikka siitä onki aikaa nii on ilmeisen hyvä palata blogimestoille näin isänpäivänä.
Meijän faijaha on paras ikinä. Niinku monen muunki omat faijat varmasti on, mut mullei oo kokemusta ku meijän perheen päästä, joka on nykyään jo varsin Silver Fox.

Mut mitä isiin tulee, nii mul oli mieles pari juttuu. Näistä vois kirjottaa helposti kirjan tai pariki, mut pysytää nyt vaa tälläsissa pintaraapasuissa. Ensinnäki, sillon pienenä..

Faija oli se joka hääri puuvajassa fiksaillen millon mitäki. En tiiä ikinä mitä se oikeestaa teki, mut olin aina messissä viereisellä ruuvipenkillä nakuttamassa jotai naulaa johonki puupalikkaan. Koska se oli vaa siistiä. Sit ylpeenä kerroin et oltiin isin kans nikkaroimas.

Meil oli vene, jolla ilmeisesti mä ja faija hengailtiin huomattavasti enemmän ku muu perhe. Joka venekeikalla oli mukana nötköttiä ja näkkäriä, ja oli sää mikä vaan nii järvellähän käytiin.

Faija teki kotiviiniä tosi monta vuotta ite. Me oltii aina mukana pullotuspuuhissa, meitsi asetteli kelmunpalasia pullonsuille ja broidi laitteli korkkeja kiinni. Tästä vois tulla tällä vuosituhannella joltai taholta vähä sanomista, mut onneks sillo oltii kasari-ysärivaihtees tää oli iha normikeikka :D

Nuorempana..

Faija ei ottanu nii paljo kirraa mun tekemisistä ku mitä mutsi. Narahin röökistä joskus 16veenä sille, eikä se kertonu äitille siit mitää. Pöllin kans joskus sitä samaista kotiviiniä kellarista, josta tottakai jäin lopulta kiinni. Mutsilta tuli nuhteet, faija ilmotti vaa et kerro ku tarviit nii hän kertoo mitä niist saa ottaa.

Mälläsin ajokortin ekana vuonna sen auton yhessä kolarissa, josta mutsi veti heti hullut pultit ku auto oli romuna, mut faija kysy puhelimessa ekana et kävikö mulle mitään.

Jos tuli sanomista jostai asiasta, nii tiesin et se tulee iha aiheesta, ja sit oli parempi olla hiljaa ku vänkätä vastaan mitää. Faijan auktoriteetti on aina ollu nii jäätävää, vaik se on samalla kuitenki tosi lempee ja kiltti. Mut se kunnioitus. Tsiisus.

Tällai aikuisempana..

Näähään tosi harvoin, ku asutaan eri kaupungeissa. Se on toisaalta iha hyvä, sitä yhteistä aikaa arvostaa sit huomattavasti enemmän.

Faija on lunkkiintunu iän myötä paljo. Varmasti ku ei enää tarvii huolehtii meijän lasten menemisistä nii paljoo, vaik edelleenki ku se alottaa lauseen "kuules Laura.." nii sitä tietää et nyt puhutaan aika vakavasti tulevaisuudesta tai raha-asioista. Miehistä ei ikinä. Never.

Faija kertoo edelleen parhaimmat ja mauttomimmat läpät. Joskus se soitti keskellä viikkoo, myöhään illal, kelasin et joku oli kuollu, mut isi se siellä oliki vaa keksiny uuden puujalkavitsin, ja sehä piti saada jaettuu jolleki ku mutsi oli jo nukkumassa :D


Mä vietin viime kesälomal puoltoista viikkoa mökillä faijan kans. Vähä jännitti etukäteen, ku ei olla oltu nii pitkää aikaa kahestaa tositositosi pitkään aikaan. No nätistihä se meni tietysti. Käytii kalassa aina ku sää salli, maalattii toinen mökki ja totesin taas kertaallee et iha samasta puusta täs ollaan. Faija on kattonu mun sähläämisiä aika kauan, iha silläki ku oon vähä kömpelö, ja "oho" tai "hups" kuuluu aika monta kertaa päivässä. Ei menny montaa hetkee ekana mökkipäivänä ku pääsin nokittaan sitä sen omista sähläämisistä, et mistähä mä oon oman rävelöimiseni lopulta sit perinytkää. Saatii hyvät naurut. Me ollaa monessa kohtaa muutenki samallaisia, nii luonteenpiirteissä ku käytöstavoissaki. Mikä on tietysti mun mielestä vaa hurjan siistiä tietysti, ei haittaa yhtää.

Yks faijan parhoista piirteistä on, mitä mä arvostan ihmisissä tosi paljon ylipäänsä (jostain syystä miehissä etenki, tää oli meijän edesmenneessä paapassa kans parhainta), et voi olla hiljaa ilman et se tuntuu mitenkää epämiellyttävältä, tai et tarviis sanoo jotai. Tää on päteny sieltä puuvajanikkaroinnista ja venereissuista asti tähän päivään. Kesti aikansa et tajus mitens arvokasta se on, mut ai vitsi. Is nice.

Mä aina välillä huudatan broideja siitä, et kuinka pojat ettii sen kaltasta naista itellen mitä niitten mutsi on. (Tää pitää toisen broidin kohalla monessa kohtaa paikkansa, true story. Ja kaikella rakkaudella tietysti kälyä kohtaan :D ) Ja jäbät tietty yrittää nokittaa aina sillä et tyttäret ettii semmosta miestä mitä niitten faija on. Sit pääsen muistuttaan niitä kuin siisti faija meillä on, ja jäbät totee sen olevan ihan totta. Tadaa. Voitin. Eri asia on sit vaa et mistä sellasen miehen löytää, mut hyvä et on ees se yks <3




torstai 14. toukokuuta 2015

Äidit, mutsit, mummat ja mamit

Viime sunnuntaina vietettii äitienpäivää. Meijän mummat sai kortit postitse (kilttinä siskona kuittasin ne tietysti myös veljien puolesta x) ), samoin omalle mamille kilahti postiluukku ja tottakai sen päälle lähti viel nykypäiväsen tärkee somekukkamuistaminen Facebookiin (josta tädit oli käyny kans tykkäämässä, näitten  rouvien sosiaalisten medioitten käyttö onki sit iha oma lukunsa, sitä on kyl vaa aina hauska seurata). Samaa sivustoa päivän mittaan seuraillessa, erilaisia äitinäkökulmia jakaessa ja omissa ajatuksissa muhiessa kelailin paljon äitinä olemista ja valintaa lasten hankkimisesta. Ja miten kaikki on meijän sukupolvelle taas niin erilaista ku mitä aiemmille, tai mitä se tulee olemaan sit taas meijän lapsille.

Mun kaveripiirissä seikkailee hurjan monia äitihahmoja; biologista, lainassa olevaa, puolikasta, varaäitiä, tai roolinsa muutoin ansainnutta. Sen lisäks et on saatu monta hienoo pientä pirpanaa lisää tähän maailmaan, on ollu mahtavaa seurata vierestä kuinka ihanista naisista kuoriutuu mahtavia äitejä ja kuinka niistä sinappitehdastoukista kasvaa uusia persoonallisia minityyppejä. (En aio unohtaa miehiä täs kohtaa, isit  <3.) Vastapuolena tälle on sit ne, jotka ei todellakaan haluu lisääntyä, jotka nauttii tätinä tai kummina olemisesta tai lasten kanssa puuhailusta työkseen tai muute, mut on tehny sen päätöksen et omia ei tuu nyt, eikä todennäkösesti ikinä. Tätä tai mitää muutakaa omaa valintaa, saati sit ei myöskään esim omaa seksuaalista suuntautumista pitäs mun pielestä joutuu selittelemään yhtään kenellekään, mut yllättävän monessa tilanteessa kuulee et "kyllähän sun nyt pitäis/et vaan tiiä sitä vielä/kyllä se oikee mies vielä osuu kohdalle/miten nii et haluu?/yhteiskunta vaatii/etc." 
H a r v a kelaa ennenku avaa suunsa ja alkaa sättiin et kaikki ei halua, tai ees pysty saamaan. Yleisajatus on et kaikki haluu ja kaikki saa. Toivottavasti tääki vielä muuttuu ajanmyötä, eikä lapsettomuuskeskustelu oo sit enää nii tabu.

Suhde omaan äitiin ja kumpaanki mummaan on luonnollisesti muuttunu kans elämisen myötä. Ku lapset on lentäny pesästä ja täysikästyny aikaa sitten jo, on vanhemmatki alkanu ottaa rennommin ja keskittyvät taas enemmän omaan elämään ku meijän. Mutsi soittaa edelleen kaikille meille kolmelle lapselle sunnuntaisin perinteisen "mitä kuuluu" - puhelun, ja se on kans jo tottunu siihen et broidit ei vältsil aina vastaa ja todennäkösesti mulla on useemmin krapula sillon ku et ei ois, hahahh. Siitei kanskaa päästä ikinä varmasti yli, et tuun aina tekemään asioita joista mutsi ei tykkää. Mut eipä se jaksa niistä nillittääkään enää nii kovaa ku aiemmin. Ehkä 30 vuoden  sanomisten jälkeen sitei jaksa enää paasata ja nillittää, ku ei se lopputuloksia kuitenkaa mikskää muuta :D

Mummat taas oottaa innolla et millasta uraa kukaki luo, oikeestaa viel enemmän niitä kuumottaa et koska kukaki löytää elämäänsä kumppanin ja varsinki, et koska niitä lapsenlapsenlapsia alkaa pyörimään jaloissa. Sen lisäks et ne on aina hurjan innoissaan ku niitä käy sen vähänkää aikaa moikkaamassa. Varsinki toinen mumma joka asuu palvelutalossa, on aina polleena ku joku meistä käy kylässä. Niillä on kuulemma joku skaba siellä kans et kellä käy eniten vieraita, ja varsinki jos tulee nuorempaa jengiä ja pidemmän matkan takaa. Hahahh, ei oo iha kepeetä menoo siellä! Mummajen (en tiiä mite mumma taipuu monikossa ilman et se kuulostaa mummilta, niitä mullei oo yhtää, pelkkää mummaa vaa <3.) kanssa ois ihana viettää aikaa enemmänki, mut koska elämä vie, ja matka Pohjanmaalle ei oo iha lyhyt, nii en mä niitä hirveen usein näe. Onneks puhelimet on keksitty ja lakeuksille matkatessa kyllä löytyy aina aikaa niille, oli sit mökkikeikka tai festarit. Saan olla kyl kans onnellinen et kummatki mummat ja ofc oma äiti on viel elossa, nääkää ei oo mitää itsestäänselvyyksiä enää täs vaihees.

Ku oma biologinen kello tikittää, tai mitä sitä kainostelemaan, HUUTAA kovaa ja työkseen kasvattaa muitten lapsia, ja joku skidi aina duunissa sanoo sua vahingossa tai tahallisesti äidiks, nii omaa mahollista äitiyttä tulee mietittyä nykyään aika usein. Toisaalt en pidä sitä iha itsestäänselvyytenä et lapsensaanti on ees mahollista ja tänki asian suhteen on hyvä olla realistinen, mut mun pilvilinna on sen verran muhkee ja hattarainen et elän sitä kuvitelmaa et joku päivä saan leimata omanki ÄITI-kellokortin. Tää on kans asia mistä moni frendi on kertonu olevansa vähä kateellinen: 

Mä oon aina halunnu lapsia 

Se et niitei viel oo, on nyt taas monen sattuman sarja, mut kaikille se ei oo niin itsestäänselvä asia. Oon lucky bastard et tiiän, oisin viel luckympi bastard jos niitä ois jo, mut kaikki aikanaan, asioil on tapana järjestyä sillai ku ne on tarkotettu, ja mä oon varma et tää niinku kaikki muutki jutut selvii aikanaan. Siihe asti Mamailen lempinimen takana vaa, nautin muitten ihanista lapsista ja otan oppia muitten äiteilyistä.

<3

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Throwback: Loma Frankfurtissa

Meijän sisaruskolmikon vanhin, mua pari vuotta vanhempi isobroidi muutti about puoltoista vuotta sitten Franfurttiin (rakkauden perässä, true story). En iha digannu koko muuttoajatuksesta alkuun, broidi soitti taannoin mulle kesken työpäivän, ilmotti et irtisano ittensä just töistä ja muuttaa Saksaan ennen joulua, sit se jätti mut vaan sulatteleen asiaa ja laitto luurin kii. Veli tuntee siskon aika hyvin, isot muutokset ottaa aina aikansa ku prosessoin niitä poksumisteni kans, ja mitä tulee varsinki isobroidin tekemisiin, nii pikkusiskon näkökulmasta moni juttu ja isot päätökset on multa pois. Oli se sit muutto johonki tai aikanaan vaihtuvat muijafrendit, varsinki nuorempana koin et broidi oli paljo siistimpi sinkkuna ku sillo sillä oli enemmä aikaa mulle. Onha se kuitenki ollu aina läsnä mun elämässä ja näyttäny mulle skidistä asti kuin tääl ollaan.

Mut takas asiaan. Maaliskuun lopulla saatiin viimein aikaseks pikkubroidin kans ottaa suunnaks Saksan maa, se oli samalla peeveljen 26v synttärimatka. Vähä jännitti, en ollu aiemmi varannu ees lentolippuja ite, joku muu oli aina hoitanu ne ja kertonu aina kentällä mitä pitää tehä seuraavaks, mut se meni sit kuitenki iha kivasti ja päästiin onnistuneesti matkaan. (fyi, päästiin takaski iha mallikkaasti :D )

Freesinä aamulennolla viel nauratti

Frankfurtista ei ollu ennakkoon oikee mitää havaintoo. Mietittiin vasta lentokoneessa et mitähä kaikkee siel onkaa, ennakko-odotuksia ei paljo ollu, paitsi et tiiettiin et tullaan juomaan ja syömään t o d e l l a hyvin reissun aikana. Suoriuduttiin lentokentältä nakkaamaan kamat broidin ja kälyn kämpälle, naukattiin vähä skumppaa ja lähettiin tsekkaamaan minkälaisessa mestassa seuraavat muutamat päivät oikee heiluttas. 



Metsästäjän lautanen, viittä eri lihaa ja tuhat kiloo hapankaalia,
 ja äpflvinea, ofc.


Päivän mittaan kävi kuitenki ilmi et muutaman tunnin yöunet, lento ja snadi (okei, 1h, mut kuitenki) aikaero verotti nuppia aika hyvin. Uni maitto heti ku sille anto vaa luvan. Seuraavat päivät meni huomattavasti virkeemmissä merkeissä ja pikkuhiljaa saksankieliki (6v sitä opiskelleena pitäs olla varmaa hyväki kielipää, mut opiskelutraumat on piilottanu meitsin saksan taidot aika syvälle johonki) alko löytyy, tosin se kiers vähä mutkaa: suomi-ruotsi-englanti-saksa reitillä aina. Eikä se ollukaa nii kamalaa sit, vaik peruskoulumaikkojen naamat ja nillitykset muistuki mieleen aika nopee samalla :D


Yks ilta suunnattiin ns.viinimessuille tai -markkinoille tms. Mul oli odotuksena siis tori, jossa ois ollu jotai viinimeininkejä. Mut ei, siel meit ootti tivoli! ISO TIVOLI! Iha ku ois ollu Lintsillä, mut hurjan paljon siistimmällä vaa, ja siel väleis oli terdejä ja drinkkikojuja. I H A N M I E LE T Ö N T Ä ! Olin nii kikseissä ja häkellyksissäni, et en oikee ees tajunnu. Nii monta siistiä asiaa samassa paikassa! Mindblowing! Ois ollu kaikennäköstä  vempainta ja härveliä, mut ku korkeet paikat vähä jännittää ja muutenki oli nii hurmio päällä, nii päädyttiin meneen törmäilyautoihin koko porukalla. Mikä oli taas iha vitsin siistiä, koska Suomessa törmäilyautoilla ei saa törmäillä, ja pitää ajaa vaan tiettyyn suuntaan ja väistää muita. Mut eipä täällä! Jengi tuuppi ja törmäili, yllätti takaapäin ja teki kimppahyökkäyksiä. Nauroin nii paljo et itketti, kiljuin minkä ehin, tukka heilu silmillä ja hame kipus johonki vähä liian ylös ku yritin pysyy siin kyydissä. Jälkeenpäin löysin sit turvavyön jolla oisin pysyny ehkä vähä paremmin kärryillä, enkä vältsil ois ehkä näyttäny siltä et oon oikeesti saanu aikamoista kyytiä :D. Mut ai jestas, se oli niin siistiä!!

Pikkubroidin synttäreitä vietettiin lauantaina. Alotettii skumppa-aamiksella (niinku joka aamu öhöm), käytiin Frankfurtmuseossa, joka oli ihan superavartavaa ku ei tienny kaupungin historiasta alkujaan mitään (esim et 98% koko kaupungista on sodan jälkeen rakennettu uudestaan, ku vaan 2% rakennuksista on säilyny ehjänä pommituksilta. Järkyttävää.), poukkoiltiin pitkin poikin viinimarkkinoilla ja ympäriinsä turdeillen ja illalla käytii viel safkaamassa ja drinksuilla.

RÖMER. Frankfurtin arkkitehtuuri on nii moninaista.
Tää kirkko viehätti mua ihan kipeenä.
11000 Frankfurttilaista kuoli toisen maailmansodan aikana, kuka Auschwitzissa kuka jossai muualla.
Kaikkien kuolleitten nimet, syntymä- ja kuolinvuosi ja kuolinpaikka on esillä
tyhjää hautausmaata kiertävässä muurissa. Ne mitkä on saatu selville siis. Vetää hiljaseks.

Broidi 26v ja asianmukaset synttäridrinkit

Pikkuveli-Sisko-Isoveli, aka Karhukopla <3
Sää salli meitä muute iha kivasti, mut synttäreitten jälkeisenä päivänä sato vettä k o k o päivän. Päädyttiin möllöttään inessä, käytii heittää pieni kävelylenkki lähimestoilla ja hakeen take away safkaa. Ihanan iisiä <3

Vikana päivänä pakattiin kamat valmiiks heti aamusta, käytii hakeen laukkujen täytteeks vähä kuplajuomatuomisia kotiin, ne on Saksassa nii jäätävän halpoja et harmitti melkeen et laukkuun ei mahtunu ku rajallinen määrä. Koska lento lähti vasta illalla, eikä meijän tarvinnu olla kentällä viel moneenmoneen tuntiin, nii mentiin tsekkaan Frankfurtin eläintarha, joka oli iha broidin kämpän vieressä. Oltiin kävelty sen ohi monta kertaa reissun aikana ja kelattu oisko se auki. Oliha se. Hauskaa oli jo pelkästää ku mentii ostaan sisäänpääsylippuja. Myyjäsetä kysy mistä me ollaan kotosin, ja ku iskettiin Suomikortti tiskiin nii se osottautu ihan valvataks Nightwish-faniks :D. Hahahh. Huippua. Mut mitä eläintarhaan tulee nii otin pikku kiksit sielläki. Se oli tosi intiimi, pienempi ku Korkeasaari, mut minkää eläimen luo ei tarvinnu kävellä iha hulluu matkaa niinku yleensä, aitausten reunat oli yllättävän matalat (jopa huolettavan) ja funailin välillä et kuinkaha Madagaskarmeiningillä (se leffa you know) ne vetää öisin siellä. Siinä missä meillä on suojapleksi, häkkikalterit ja viel aita et ei katota liian läheltä, nii tuol oli yks niistä elementeistä. Kuumotti kattoo leijonaaki vaa suoraa ikkunan läpi, ja sarvikuonon kans ois voinu tyyliin heitää high-fivet jos se ois ollu vähä sosiaalisempi kaveri. 







Enne kentälle menoo metsästettiin viel reissun vikat ja ekat Flammkuchenit kitusiin. Se on vähä niinku pizza, ohut taikinalevy jossa on päällä creme fraichéa, ja täytteet nakattu siihe päälle. Olin nii tukossa et otin muka kevyemmän rucola-tomaatti-mozzarella version, broidi taas veti oikein hyvän lihasamman versen. Ja Äpfelvine. Tietysti. 

Kävin muute broidin lautasella x)
Niinku pläänittiinki, reissussa tuli syötyy ja juotuu hyvin, kroppa ei kans ehkä iha kestäny sitä ruokavalionmuutosta minkä se sai kokea ku aamusmoothiet ja päiväsalaatit vaihtu yhtäkkiä kuplivampaan juomaan ja rasvasempaan ja raffimpaan ruokaan. En valita. Sekä makuelämykset et maiseman vaihtaminen, sekä hengailu laatuseurassa velikultien ja kälyn kanssa teki hyvää. Omiin arkiasioihin sai uutta perspektiiviä, solmussa olleet asiat selkeyty ja ennenkaikkee mieli ja koko muija lepäs. Onnistunu loma! Danke schön!



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Ne pienet jutut

Viimesimmän postauksen jälkeen ois paljoki asiaa, mut nevermind, tikulla silmään sitä joka vanhoja kaivelee. Se mitä mul oli nyt mielessä on nää:

Aurinko paisto tänää

Sain vedettyy mun salitreenin isommalla kahvakuulalla ja tein mun lankutusenkat (3min putkeen, kreisii!!)

Leivoin t o s i pitkästä aikaa kakun, ai kuin terapeuttista se olikaa.

Ihania pieniä asioita, joista menee ihan pähkinöiks. Ei mul muuta :)

<3

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

LONDON BABY!! (seuraa myös kuvaraiskaus, sori)

Mun yks suuripieni unelma kävi toteen viime kuussa, ku lähettii viettään Anin kans syyslomaa Lontooseen.

L O N T O O S E E N . O H  M Y  L O R D .

In a while you will feel fine - bag :D
Olin nii pähkinöinä ku alettiin ees puhuu tästä kesällä ja varailtiin hiljalleen hotlat ja lennot. Siitä asti kajahteli vähä välii kreisikiljunta: "LONDON BABY!!" ku laskettii päivii ja mietittii paljo laukkuihin mahtuu kamaa (lähinnä et paljolla pärjää ja paljo jää tilaa shoppauksille). Viikko ennen lähtöö löpö oli iha loppu, olin niin loman tarpeessa, en tajunnu enää et ei oo ees montaa päivää ku mennää, eikä korkeenpaikankammosta jännittäny ees lentokentälle mennes tai koneen noustes. Lähtöskumpalla ja väsyllä saatto olla osuutta asiaan toisaalt vähä.. Vajaan kolmen tunnin lento meni iisisti, laskeuduttii Gatwikille, hypättiin junaan, matkattii Victoria Stationille, ladattii Oystercardit ja sunnistettiin metrolla meijän hotellille joka oli iha Lambeth Northin metropysäkin vieressä, nakattii laukut hotlaan jemmaan ja lähettiin käveleen siks aikaa et meijän huone vapautuu.

Tiiettiin et London Eye on jossai siin huudeilla, mut sit ku päästiin sen juurelle ja nähtii näkymät Thamesin yli, Big Benit ja muut, nii alko hiljalleen iskee et enää ei pläänitä, nyt ollaan OIKEESTI perillä. Seuraavat kolme päivää meni jossai hullus kepeydes, tuntu et joku osa musta kuuluu sinne, kaikki meni vaa nii ihanan iisisti!




BIG BEN ON KELLO!!
"If you will it, it is no dream"
Buckinham Palace! The real one!!
London by night

Ekana päivänä nähtii London Eye, Big Ben, Buckingham Palace (näit oli joku tuhat täl reissul, en ollu iha kartal aina, ja sit viel oikeesti vähä petyin ku näin sen oikeen, se oli nii pieni!), Saint James Part, Piccadilly Circus ja käytii viel illan päätteks Chinatownissa Sushilla.

Tokana päivänä startattii Covent Gardenista. Ei tiietty eka mikä se ees on, mut todella moni kysy meiltä reittiä sinne ekana päivänä nii piti käydä tsekkaa. Onneks käytii, se oli nätti. Siitä jatkettiin British Museumiin "käymään", mut pintaraapasusta päädyttiin tsekkaamaan kaikki karttaan merkatut highlightit, ja kappas aikaa kuluki vähä enemmän ku aateltiin. Onneks ei ollu kiire mihinkää, nii ei ollu oikeestaa ees nii väliks. 

Näkymä meijän hotellihuoneen ikkunasta
Skeittipuisto London Eyen vieressä oli täynnä siistejä graffitteja
Fish&Chips/Fish Platter

Koettiin maximaalinen brittielämys ku British Museumin jälkeen lähettiin masut kurnien ettiin safkaa. Sohosta löyty pieni pubi, Three Hounddogs, ja listalta vielä kokematta jääny Fish 'n Chips. Niinku moni muuki pubi siellä, tääkin mainosti että niitten annos on kaupungin paras. Otettii toiseks annokseks Fish 'n Chipsien kaveriks Fish Platter joka oli T Ä Y N N Ä kalaa ja mustekalaa ja ah kaikkee ihanan hyvää ja terveellistä.

Venattiin ruokaa, saatiin bisset (jotka oli pubin oman panimon tuotosta), mietin mite onnellinen oon, ja samaan aikaan soi Oasiksen Wonderwall. A I  N A U R A T T I K O ?! :D Se oli mahtavaa!!

Matka jatku safkailujen jälkeen Oxford Streetille shoppaamaan.

Kaikki kuumotteli et Englannis on iha paska sää koko aja. Meil oli kolme päivää PELKKÄÄ AURINKOO!
IN YOUR FACE RAIN! IN YOUR FACE!!
Sanoin Starbuckin jonos: "Onneks meil on nää kansainväliset nimet nii ne on helppoi tääl."
Sit must tuli Rona :D
Oxford Street


Kolmantena ja vikana kokonaisena päivänä suunnattiin auringonpaisteessa Hyde Parkiin. Siitä sit metrolla Camden Towniin, josta toiseen ääripäähän Notting Hilliin. Näissä kahessa mestassa oli p i e n i ero keskenään, Notting Hillin hiljasuudessa ja siisteillä kaduilla kaipasin vähä takas Camdenin värikkyyteen ja ihmisvilinään. Muistettiin käydä tsekkaan kans Harrods, en uskaltanu oikee koskee mihinkää ku pelotti et hajotan jotai.


Meijän hotellin alakerras oli Costa-kahvila. Siit tuli meijän aamupalakantis.
Sieltä sai kans ihanaa Lemon Tartia. Aka Pacman.
Underground ja meijän pysäkki
Hyde Park smile ja vitusti lintuja. Pelotti vähä. Kiitos Hitchcock.
Ani siellä loikkii :)
Syksy Hyde Parkissa
Oh yes we did.. ;)
Camden Town
Camden Lock
Keskiviikko-torstai yönä koettiin jännitysmomentteja hotellilla ku joskus kolmen aikaan alko kuuluu iha jäätävä piippaus. Puol unessa Ani kysy et mikä vittu täällä huutaa, johon vastasin ite puol unessa et palohälytys. Kiroiltii vähä aikaa, todettii et se ei oo palohälytys, tai sit se on vaa meijän huonees, vaan et ääni tulee ehkä meijän ilmalämpöpumpusta. Vedettii kengät jalkaan ja mentii yöppäreis respaan ilmottaan asiasta, Respansetä tuli kattoon, piippaus oli loppunu koska huone oli ehtiny vähä tuulettuu siinä kohtaa, koko masiina oli vaa jotenki ylikuumentunu ja alkanu huutaa. Eipähä siinä, ei oltaskaa haluttu nukkuu hyvin sitä yötä ku parin tunnin päästä pitäs herätä aamulennolle muutenki. Avattii ikkuna vähäks aikaa, heräsin siin vaihees kunnol, alko naurattaan iha hulluna ku mietittiin et mille on näyttäny ku kaks suomalaispimuu tulee yöl respaan tukat sekasin, silmät puoliks auki, yöppäreis ja lenkkareis ilmottaan et "There's something ringing." Ahahahahhh. Ehkä ne on tottunu jo näkemään kuitenki kaikennäköstä sankaria siellä :D

Saatii nukuttuu loppuyö kunnol, herättii ajois, haettii viel kantiskahvilasta aamupalaa (salted caramel cupcake. Omg. Olin kuolannu sitä kauan ja halusin sen lähtöaamikseks, croissantin ja ison laten kans), ja alettiin suuntaa sinne mistä oltiin tultuki. Lambeth Northin metris, yks metrovaihto välissä Victoria Stationille ja sit junalla taas Gatwickille. Ei menny iha nätisti tässäkää kohtaa, ja ois menny viel huonommin jos britit ei ois nii ihanan ystävällisiä. Meijän aamupalat oli pakattu pieniin paperikasseihin kummallaki. Anital läikky kahvi jo alkumetreillä siel pussis, pohja rupes mureneen ja näytti siltä et koko aamupala tulee koht sielt läpi. Victoria Stationilla bongattiin saman kahviketjun mesta ja Ani lähti hakeen uutta pussii sieltä. Samaan aikaan ite l a s k i n oman aamupalabägini mun matkalaukun päälle siks aikaa et saan kummatki kädeks hetkeks vapaaks, varmaa tsekkasin passin tallessa olon tuhannetta kertaa tms.. Sinä hetkenä ku olin ottamassa pussista taas kiinni, se heitti voltin ja levis pitkin Victoria Stationin lattiaa. Kahveineen päivineen. Meinas tulla itku. Mut n ehtiny ihmetellä montaa sekuntii sitä sotkuu, ku eka joku jäbä juoks tuomaan mulle servettejä et saan vähä siivottuu ja seivattuu sen mitä oli pelastettavissa, ja seuraavaks viereisen kahvikojun pitäjä toi mulle uuden pussin vanhan tilalle. Ei ehtiny tulla itkuu eikä kilareita, safkat pelastu ja taas kerran hämmennyin siit miten ystävällisiä ihmisiä siel onkaa. Kyyniset suomalaiset sais ottaa mallii oikeesti, jengi ois paljo onnellisempaa jos opeteltas ottaan toisia enemmän huomioon eikä nojattas siihen "koska me ollaan suomalaisia"-steretotypiaa


7am, ei ollu metros ruuhkaa
Bye bye London, Hello Helsinki
London adventures of Mrs J. and Ms. K

Rakastuin. Takas on päästävä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Pandabear ja jännäintopaniikki

Mul on ollu aika pitkää haaveena ottaa uutta inkkii, ja varsinki jotai isompaa kuvaa reiteen. Tähä asti nää kaatu erinäisiin syihin, ei oo massii tai en tiiä mitä haluun, mitä näitä kaikkii nyt sit oli.. Potku äässille tuli synttäreinä ku duunikaverit yllätti mut lahjakortilla Legacy Tattoolle, jossa olin käyny ottaan aiemmanki tatskan. Ne oli kypsyny vissii siihen et haaveilin vaa enkä tehny asialle mitää hahahh. Oli puol vuotta aikaa keksii mitä haluun, ottaa itteensä munista kiinni (noin kuvainnollisesti), valkata kenet haluun mua tatskaamaan ja laittaa postia toiveista menemään. Haluumisen lista oli aika loputon, mut päättäminen oliki aika iisiä lopulta. Mul on joku juttu karhueläimiin, diggaan niistä iha jäätävästi. (Voi olla et skidinä Taotao, Jaki ja Nuka, Nalle Puh ja erinäiset luontodokkarit on aiheuttanu jonku aivopesun?) Karhuis on vaa sitä jotai. Kelasin eka tavallista karhuu, mut siit puuttu joku juttu. Jääkarhut taas on kans siistei, mut mut. Sit se tuli. Panda. Ohmy. Mut se tarvi viel jotai. Bambu ei tuntunu ees vaihtikselta. Piti keksii jotai mitä se ei ainakaa oikeesti vetäis. Timanttiajatus oli redi. Sit piti vähä perehtyy millasta jälkee jäbät siellä tekee, onks mun toive millään tapaa ees realistinen toteuttaa. Ku vastaan tuli Samulin tekemä karhu, se vakuutti mut nii täysin et en paljo tsekkaillu muitten töitä sit enää. Sinne mennää.

Jännitti hulluna laittaa pelkkää mailiaki jo, taisin hannata senki kans aikani. Jännitän muutenki iha sairaasti aina helposti. Piti sit pitää puhe tai esitelmä tai mennä johonki uuteen mestaan tai maailmanpyörään tai lähtee treffeille tai etc. Paniikki. Oli se sit pelottava tai ihanan jännittävä juttu. J Ä N N I T T Ä Ä  A I N A  N I I N  V I T U S T I. Mut babystepsien kautta marssin lopulta innostusjännityspaniikissa eilen aamupäiväl jurruteltavaks. Huuh. Äkkiiä se siitä purkautu kuitenki, ku alkusäätämisten ja mallailujen jälkee kuuli et kone lähti käyntii nii unohin koko jännäilyn. Päätin viel et en tsekkaa koko tekelettä ennenku pidetää eka breikki tai kuuluu et se on redi, sama siinä pöydällä pötkötelles, eikä se tälläkää kertaa sattunu.

Se lauennu innostusjännitys vaihtu sanoinkuvaamattomaks fiilikseks vajaan parin tunnin jälkeen ekan tauon kohalla. Kuva oli melkee valmis, viel oli jotai hienosäätöö tulos. Mun leuka p u t o s ku näin sen kuvan ekaa kertaa. OHMYFUCKINGOD MITÄ DUUNIA! Se oli jotai niin paljo siistimpää ku mitä olin osannu ees oottaa! En ollu saanu koko päivän aikana ehkä yhtää järkevää lausetta viel suustani, mut nyt en saanu sitä vähästäkää. En tiiä millä euforial sitä fiilistä ees kuvais. Tsiigaan edelleen välil kuvaa ja jalkaa vuoronperää enkä tajuu et se on oikeesti mun jalas. Kreisii. Sairast. Ei mitää järkee. Huuh. Tiiän keltä meen hakeen seuraavatki inkit, ja pandalle kaverin :)

Ai mitä siitä sit tulii. No tää.



Luv it <3

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

#kutsumua, tunnevamma ja poikia

Kutsu mua-kampanja tuntuu mussa jossain tosi syvällä. Ku ekat hastagit asiaa koskien tuli somessa vastaan nii klikkailin heti tietysti mielenkiinnosta auki kaikki mitä vaan osu vastaan. Hiffasin aika nopee mistä oli kyse, itkuksha se meni, omat arvet alko repsottaa ja se helvetin paha tunne vellahti kropan läpi minkä kans on saanu kamppailla skidistä asti.

Kiusaaminen on vaan niin perseestä. Sen jättämien jälkien kans saa painii vaa nii saatanan kauan, ja vaik kuin ois saanu asiat muka käsiteltyy, nii sä saat kantaa niitä jälkiä siltiki aina.

Mulla oli skidinä enemmän poikia kun tyttöjä frendeinä, broidin kavereita, perhetuttujen lapsia ja naapurin poikia. Tyttöpuolisten kavereitten mielestä se oli outoo ja noloo jossai vaiheessa, mut mun mielestä iha normia, Frendi ku frendi. Tottakai tähän mennes pojat oli jo kiusannu, mut aikuset oli selittäny sen sillä et "ne vaan tykkää susta." Okei, koska vanhemmat niin sanoo, nii sehä on sit totta kans. Sit kasvettiin, kyseenalaistin poikien tavan ilmasta tykkäämistä, mentiin kouluun, enää ei ollukaa nii ok pyytää naapurinjäbiä leikkimään sun kans, siihe mennes kestäneet pihavierailut ja kouluun kimpas kulkemiset jäi. Pojat vaihtu tytöiks, alko saada esimakua siitä miten ilkeitä lapset osaa olla.

Ku on herkkä ja kiltti, eikä haluu kellekää hankaluuksia tai harmeja, on koulukiusaajille helppo kohde. Tönimiset, haukkumiset, ulkopuolelle jättämiset, pipon täyttämiset talvella lumella, etc, mitä näitä nyt oli. Suu pysy kiinni, ei täs mitää, antaa tulla vaa, meitsi pärjää.

Kiltteydestä sakotettiin. Kuorest tuli kova.

Skidinä ei voinu tajuta et miks kukaan haluu ees tehä nii, vastaha me eile samalla porukalla leikittiin kimpas välkällä ja koulun jälkeen. (No okei, en tajuu näitä edelleenkää.) Joku vaan päätti et tänää ei leikitä ton kans, ja koko porukan oli pakko olla samaa mieltä, tai sais saman kohtelun ku se ulkopuolelle jätetty. Muistan kyl kans sen fiiliksen ku sain olla porukassa mukana: jes, mut on hyväksytty täl kertaa. Mut muistan kans sen musertavan fiiliksen ku se rinki suljettiin vastavuorosesti joltain muulta. Oli ristiriitasta tuntee samaan aikaan olonsa hyväksytyks, ku et on yhtä ilkee ku kaikki muutki, ja tuottaa omalla toiminnallaan vaa paskaa oloo jolleki toiselle. Ihan jäätävän musertavaa, mut en silti sanonu mitää. Ens kerral saattas olla taas mun vuoro.

En tiiä mistä se tapa on ees alkujaan tullu. Oon koettanu funata sitä nyt aikusena enemmänki, mut paha vastata siihenkää mitää. Puhuin tästä joskus mun porukoittein kanssa myös, mut ne ei osannu vastata mitää. En oo vaa koskaa kertonu hirveesti asioitani. Ei ne ees tiiä mikä mun haaveammatti oli lapsena. En tiiä mäkää, en oo ilmeisesti kertonu kellekää ja jos se on jotai ollu, nii enää en itekää muista. Sitä on selitetty jääräpäisyydellä ("koska olethan horoskoopiltasi härkä"), haluun tehä ite asiat, mut en laittas sen piikkiin sitä et sä et vaan uskalla sanoo vastaan tai pyytää apuu. Ehkä koska sit voi sattuu? Joutuu käsitteleen ne asiat mitä pitää sisällään? Joutuu rikkoon sen kuoren mitä on pitäny nii pitkään kovaa kasassa?

Avun pyytäminen on edelleen välil hankalaa. Ku on eläny nii kauan itsenäisesti ja opetellu pärjäämään itekseen, nii avun pyytäminen on snadisti pelottavaa. Mitäs sit jos pyydän apuu? Mitäs sit jos saan sitä? Mitäs sit jos tuun siitä riippuvaikseks ja sit ku taas tarviisin sitä nii sitä ei ookkaa saatavilla ja joudun taas opetteleen pärjään omillani? Ei mitää. Meitsi pärjää. Samaan aikaan tuntuu et näissä funailuissa ei oo mitää järkee, ja silti tietää et on niissä iha hirveesti kuitenki.

Aikusten hiekkalaatikolla ei oo aina sen nätimpää ku mitä lasten. Katkeruus, kateus, kylmyys ja vittupäisyys. Tai iha vaa koska satuit nyt vaan oleen siinä. Edelleen jos joku sanoo mulle pahasti, se sattuu ihan saatanasti. Ei tarvii olla mikää iso juttu, joku frendi voi heittää iha läpällä jotai, johon voi heittää jonku läpän takasin, mut ei tarvii osuu paljo vinoon et täytyy keräillä itteensä hetki taas. Se paha olo ja mitättömyyden tunne mikä sussa on saatu aikaan, muistuttaa helposti olemassa olostaan näyttämällä sitä rumaa naamaansa. (Täs kohtaa on tietysti taas iha eri asia jos oon ansainnu sen, mokailtuu tulee välil iha huolel ja iteki sanottuu typerästi ja satutettuu muita. Sammakoitteni kans oon siinä välillä vähä liianki hyvä, suu käy ennenku ajatus ehtii perille)

Nykyään, vaik oon suht naisvoittosella alalla, mul on lähimpinä duunikavereina vaan miehiä. Oon saanu vähä vaikuttaa siihen, mut oon kans miettiny et paikkaanko täl lopulta kuitenki jotai lapsuuden traumaa. Miesten kans on pääsääntösesti helpompi työskennellä, ei oo ylimäärästä draamaa eikä ilkeilyy. Kääntöpuolena: ku on miehiä paljon frendeinä, en osaa ottaa edelleenkää hirveen hyvin vastaan sitä ku joku mies ilmottaa tykkäävänsä musta. Samal ku se tuntuu hyvältä, nii aina jossain välissä vähintäänki välähtää se pirullinen ajatus et kohta tulee jotai paskaa niskaan/se vaa vedättää mua/koht sattuu kuitenki. Tai sit pidän ite huolen et homma pysyy kevyenä, tai et se loppuu enneku menee liian vakavaks. Oppimisen paikka on kans siinä kohtaa ku joku haluu oikeesti jäädä siihen sun vierelle, mut liittyen tähän itsenäiseen olemiseen ja menneisyyden arpiin, siihen viereen on ei iha hirveen nopeesti ketää uskalla päästää.

Vanhetessa (ikääntyessä tai aikuistuessa ei oo kyl yhtää sen parempi sana ku toi..) sitä alko vasta tajuumaan et millasia arpia sitä joutuukaan kantamaan mukanaan. Itsetunto-ongelmista ja luottamuspulasta huolimatta, mä haluun aatella ihmisistä edelleen ennemmin hyvää ku huonoo. Katkeruus, halveksunta ja ylimielisyys on pari juttuu mitä mä pyrin välttään kaikesta huolimatta, se ei tee kellekää hyvää, eikä varsinkaa sulle itelles.  Mikää muutos ei tapahu sormia napsauttamalla,eikä varsinkaa ne sua ittees koskevat, jos sä et ite tee tai haluu tehä niille mitää. Vaatii rohkeutta uskaltaa olla oma ittensä, samoin ku vaatii rohkeutta kans myöntää itelleen millanen on ja hyväksyy se, vaik se ois hankalaa.

Lämpösestä ja kiltistä tuli kovan ja kylmän kautta herkkä ja vahva. Mua kiinnostaa kyl mitä täst viel tulee, mä en usko et kukaan voi sanoo olevansa ikinä valmis, enkä mäkää aio olla.