keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Pandabear ja jännäintopaniikki

Mul on ollu aika pitkää haaveena ottaa uutta inkkii, ja varsinki jotai isompaa kuvaa reiteen. Tähä asti nää kaatu erinäisiin syihin, ei oo massii tai en tiiä mitä haluun, mitä näitä kaikkii nyt sit oli.. Potku äässille tuli synttäreinä ku duunikaverit yllätti mut lahjakortilla Legacy Tattoolle, jossa olin käyny ottaan aiemmanki tatskan. Ne oli kypsyny vissii siihen et haaveilin vaa enkä tehny asialle mitää hahahh. Oli puol vuotta aikaa keksii mitä haluun, ottaa itteensä munista kiinni (noin kuvainnollisesti), valkata kenet haluun mua tatskaamaan ja laittaa postia toiveista menemään. Haluumisen lista oli aika loputon, mut päättäminen oliki aika iisiä lopulta. Mul on joku juttu karhueläimiin, diggaan niistä iha jäätävästi. (Voi olla et skidinä Taotao, Jaki ja Nuka, Nalle Puh ja erinäiset luontodokkarit on aiheuttanu jonku aivopesun?) Karhuis on vaa sitä jotai. Kelasin eka tavallista karhuu, mut siit puuttu joku juttu. Jääkarhut taas on kans siistei, mut mut. Sit se tuli. Panda. Ohmy. Mut se tarvi viel jotai. Bambu ei tuntunu ees vaihtikselta. Piti keksii jotai mitä se ei ainakaa oikeesti vetäis. Timanttiajatus oli redi. Sit piti vähä perehtyy millasta jälkee jäbät siellä tekee, onks mun toive millään tapaa ees realistinen toteuttaa. Ku vastaan tuli Samulin tekemä karhu, se vakuutti mut nii täysin et en paljo tsekkaillu muitten töitä sit enää. Sinne mennää.

Jännitti hulluna laittaa pelkkää mailiaki jo, taisin hannata senki kans aikani. Jännitän muutenki iha sairaasti aina helposti. Piti sit pitää puhe tai esitelmä tai mennä johonki uuteen mestaan tai maailmanpyörään tai lähtee treffeille tai etc. Paniikki. Oli se sit pelottava tai ihanan jännittävä juttu. J Ä N N I T T Ä Ä  A I N A  N I I N  V I T U S T I. Mut babystepsien kautta marssin lopulta innostusjännityspaniikissa eilen aamupäiväl jurruteltavaks. Huuh. Äkkiiä se siitä purkautu kuitenki, ku alkusäätämisten ja mallailujen jälkee kuuli et kone lähti käyntii nii unohin koko jännäilyn. Päätin viel et en tsekkaa koko tekelettä ennenku pidetää eka breikki tai kuuluu et se on redi, sama siinä pöydällä pötkötelles, eikä se tälläkää kertaa sattunu.

Se lauennu innostusjännitys vaihtu sanoinkuvaamattomaks fiilikseks vajaan parin tunnin jälkeen ekan tauon kohalla. Kuva oli melkee valmis, viel oli jotai hienosäätöö tulos. Mun leuka p u t o s ku näin sen kuvan ekaa kertaa. OHMYFUCKINGOD MITÄ DUUNIA! Se oli jotai niin paljo siistimpää ku mitä olin osannu ees oottaa! En ollu saanu koko päivän aikana ehkä yhtää järkevää lausetta viel suustani, mut nyt en saanu sitä vähästäkää. En tiiä millä euforial sitä fiilistä ees kuvais. Tsiigaan edelleen välil kuvaa ja jalkaa vuoronperää enkä tajuu et se on oikeesti mun jalas. Kreisii. Sairast. Ei mitää järkee. Huuh. Tiiän keltä meen hakeen seuraavatki inkit, ja pandalle kaverin :)

Ai mitä siitä sit tulii. No tää.



Luv it <3

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

#kutsumua, tunnevamma ja poikia

Kutsu mua-kampanja tuntuu mussa jossain tosi syvällä. Ku ekat hastagit asiaa koskien tuli somessa vastaan nii klikkailin heti tietysti mielenkiinnosta auki kaikki mitä vaan osu vastaan. Hiffasin aika nopee mistä oli kyse, itkuksha se meni, omat arvet alko repsottaa ja se helvetin paha tunne vellahti kropan läpi minkä kans on saanu kamppailla skidistä asti.

Kiusaaminen on vaan niin perseestä. Sen jättämien jälkien kans saa painii vaa nii saatanan kauan, ja vaik kuin ois saanu asiat muka käsiteltyy, nii sä saat kantaa niitä jälkiä siltiki aina.

Mulla oli skidinä enemmän poikia kun tyttöjä frendeinä, broidin kavereita, perhetuttujen lapsia ja naapurin poikia. Tyttöpuolisten kavereitten mielestä se oli outoo ja noloo jossai vaiheessa, mut mun mielestä iha normia, Frendi ku frendi. Tottakai tähän mennes pojat oli jo kiusannu, mut aikuset oli selittäny sen sillä et "ne vaan tykkää susta." Okei, koska vanhemmat niin sanoo, nii sehä on sit totta kans. Sit kasvettiin, kyseenalaistin poikien tavan ilmasta tykkäämistä, mentiin kouluun, enää ei ollukaa nii ok pyytää naapurinjäbiä leikkimään sun kans, siihe mennes kestäneet pihavierailut ja kouluun kimpas kulkemiset jäi. Pojat vaihtu tytöiks, alko saada esimakua siitä miten ilkeitä lapset osaa olla.

Ku on herkkä ja kiltti, eikä haluu kellekää hankaluuksia tai harmeja, on koulukiusaajille helppo kohde. Tönimiset, haukkumiset, ulkopuolelle jättämiset, pipon täyttämiset talvella lumella, etc, mitä näitä nyt oli. Suu pysy kiinni, ei täs mitää, antaa tulla vaa, meitsi pärjää.

Kiltteydestä sakotettiin. Kuorest tuli kova.

Skidinä ei voinu tajuta et miks kukaan haluu ees tehä nii, vastaha me eile samalla porukalla leikittiin kimpas välkällä ja koulun jälkeen. (No okei, en tajuu näitä edelleenkää.) Joku vaan päätti et tänää ei leikitä ton kans, ja koko porukan oli pakko olla samaa mieltä, tai sais saman kohtelun ku se ulkopuolelle jätetty. Muistan kyl kans sen fiiliksen ku sain olla porukassa mukana: jes, mut on hyväksytty täl kertaa. Mut muistan kans sen musertavan fiiliksen ku se rinki suljettiin vastavuorosesti joltain muulta. Oli ristiriitasta tuntee samaan aikaan olonsa hyväksytyks, ku et on yhtä ilkee ku kaikki muutki, ja tuottaa omalla toiminnallaan vaa paskaa oloo jolleki toiselle. Ihan jäätävän musertavaa, mut en silti sanonu mitää. Ens kerral saattas olla taas mun vuoro.

En tiiä mistä se tapa on ees alkujaan tullu. Oon koettanu funata sitä nyt aikusena enemmänki, mut paha vastata siihenkää mitää. Puhuin tästä joskus mun porukoittein kanssa myös, mut ne ei osannu vastata mitää. En oo vaa koskaa kertonu hirveesti asioitani. Ei ne ees tiiä mikä mun haaveammatti oli lapsena. En tiiä mäkää, en oo ilmeisesti kertonu kellekää ja jos se on jotai ollu, nii enää en itekää muista. Sitä on selitetty jääräpäisyydellä ("koska olethan horoskoopiltasi härkä"), haluun tehä ite asiat, mut en laittas sen piikkiin sitä et sä et vaan uskalla sanoo vastaan tai pyytää apuu. Ehkä koska sit voi sattuu? Joutuu käsitteleen ne asiat mitä pitää sisällään? Joutuu rikkoon sen kuoren mitä on pitäny nii pitkään kovaa kasassa?

Avun pyytäminen on edelleen välil hankalaa. Ku on eläny nii kauan itsenäisesti ja opetellu pärjäämään itekseen, nii avun pyytäminen on snadisti pelottavaa. Mitäs sit jos pyydän apuu? Mitäs sit jos saan sitä? Mitäs sit jos tuun siitä riippuvaikseks ja sit ku taas tarviisin sitä nii sitä ei ookkaa saatavilla ja joudun taas opetteleen pärjään omillani? Ei mitää. Meitsi pärjää. Samaan aikaan tuntuu et näissä funailuissa ei oo mitää järkee, ja silti tietää et on niissä iha hirveesti kuitenki.

Aikusten hiekkalaatikolla ei oo aina sen nätimpää ku mitä lasten. Katkeruus, kateus, kylmyys ja vittupäisyys. Tai iha vaa koska satuit nyt vaan oleen siinä. Edelleen jos joku sanoo mulle pahasti, se sattuu ihan saatanasti. Ei tarvii olla mikää iso juttu, joku frendi voi heittää iha läpällä jotai, johon voi heittää jonku läpän takasin, mut ei tarvii osuu paljo vinoon et täytyy keräillä itteensä hetki taas. Se paha olo ja mitättömyyden tunne mikä sussa on saatu aikaan, muistuttaa helposti olemassa olostaan näyttämällä sitä rumaa naamaansa. (Täs kohtaa on tietysti taas iha eri asia jos oon ansainnu sen, mokailtuu tulee välil iha huolel ja iteki sanottuu typerästi ja satutettuu muita. Sammakoitteni kans oon siinä välillä vähä liianki hyvä, suu käy ennenku ajatus ehtii perille)

Nykyään, vaik oon suht naisvoittosella alalla, mul on lähimpinä duunikavereina vaan miehiä. Oon saanu vähä vaikuttaa siihen, mut oon kans miettiny et paikkaanko täl lopulta kuitenki jotai lapsuuden traumaa. Miesten kans on pääsääntösesti helpompi työskennellä, ei oo ylimäärästä draamaa eikä ilkeilyy. Kääntöpuolena: ku on miehiä paljon frendeinä, en osaa ottaa edelleenkää hirveen hyvin vastaan sitä ku joku mies ilmottaa tykkäävänsä musta. Samal ku se tuntuu hyvältä, nii aina jossain välissä vähintäänki välähtää se pirullinen ajatus et kohta tulee jotai paskaa niskaan/se vaa vedättää mua/koht sattuu kuitenki. Tai sit pidän ite huolen et homma pysyy kevyenä, tai et se loppuu enneku menee liian vakavaks. Oppimisen paikka on kans siinä kohtaa ku joku haluu oikeesti jäädä siihen sun vierelle, mut liittyen tähän itsenäiseen olemiseen ja menneisyyden arpiin, siihen viereen on ei iha hirveen nopeesti ketää uskalla päästää.

Vanhetessa (ikääntyessä tai aikuistuessa ei oo kyl yhtää sen parempi sana ku toi..) sitä alko vasta tajuumaan et millasia arpia sitä joutuukaan kantamaan mukanaan. Itsetunto-ongelmista ja luottamuspulasta huolimatta, mä haluun aatella ihmisistä edelleen ennemmin hyvää ku huonoo. Katkeruus, halveksunta ja ylimielisyys on pari juttuu mitä mä pyrin välttään kaikesta huolimatta, se ei tee kellekää hyvää, eikä varsinkaa sulle itelles.  Mikää muutos ei tapahu sormia napsauttamalla,eikä varsinkaa ne sua ittees koskevat, jos sä et ite tee tai haluu tehä niille mitää. Vaatii rohkeutta uskaltaa olla oma ittensä, samoin ku vaatii rohkeutta kans myöntää itelleen millanen on ja hyväksyy se, vaik se ois hankalaa.

Lämpösestä ja kiltistä tuli kovan ja kylmän kautta herkkä ja vahva. Mua kiinnostaa kyl mitä täst viel tulee, mä en usko et kukaan voi sanoo olevansa ikinä valmis, enkä mäkää aio olla.