Viime sunnuntaina vietettii äitienpäivää. Meijän mummat sai kortit postitse (kilttinä siskona kuittasin ne tietysti myös veljien puolesta x) ), samoin omalle mamille kilahti postiluukku ja tottakai sen päälle lähti viel nykypäiväsen tärkee somekukkamuistaminen Facebookiin (josta tädit oli käyny kans tykkäämässä, näitten rouvien sosiaalisten medioitten käyttö onki sit iha oma lukunsa, sitä on kyl vaa aina hauska seurata). Samaa sivustoa päivän mittaan seuraillessa, erilaisia äitinäkökulmia jakaessa ja omissa ajatuksissa muhiessa kelailin paljon äitinä olemista ja valintaa lasten hankkimisesta. Ja miten kaikki on meijän sukupolvelle taas niin erilaista ku mitä aiemmille, tai mitä se tulee olemaan sit taas meijän lapsille.
Mun kaveripiirissä seikkailee hurjan monia äitihahmoja; biologista, lainassa olevaa, puolikasta, varaäitiä, tai roolinsa muutoin ansainnutta. Sen lisäks et on saatu monta hienoo pientä pirpanaa lisää tähän maailmaan, on ollu mahtavaa seurata vierestä kuinka ihanista naisista kuoriutuu mahtavia äitejä ja kuinka niistä sinappitehdastoukista kasvaa uusia persoonallisia minityyppejä. (En aio unohtaa miehiä täs kohtaa, isit <3.) Vastapuolena tälle on sit ne, jotka ei todellakaan haluu lisääntyä, jotka nauttii tätinä tai kummina olemisesta tai lasten kanssa puuhailusta työkseen tai muute, mut on tehny sen päätöksen et omia ei tuu nyt, eikä todennäkösesti ikinä. Tätä tai mitää muutakaa omaa valintaa, saati sit ei myöskään esim omaa seksuaalista suuntautumista pitäs mun pielestä joutuu selittelemään yhtään kenellekään, mut yllättävän monessa tilanteessa kuulee et "kyllähän sun nyt pitäis/et vaan tiiä sitä vielä/kyllä se oikee mies vielä osuu kohdalle/miten nii et haluu?/yhteiskunta vaatii/etc."
H a r v a kelaa ennenku avaa suunsa ja alkaa sättiin et kaikki ei halua, tai ees pysty saamaan. Yleisajatus on et kaikki haluu ja kaikki saa. Toivottavasti tääki vielä muuttuu ajanmyötä, eikä lapsettomuuskeskustelu oo sit enää nii tabu.
Suhde omaan äitiin ja kumpaanki mummaan on luonnollisesti muuttunu kans elämisen myötä. Ku lapset on lentäny pesästä ja täysikästyny aikaa sitten jo, on vanhemmatki alkanu ottaa rennommin ja keskittyvät taas enemmän omaan elämään ku meijän. Mutsi soittaa edelleen kaikille meille kolmelle lapselle sunnuntaisin perinteisen "mitä kuuluu" - puhelun, ja se on kans jo tottunu siihen et broidit ei vältsil aina vastaa ja todennäkösesti mulla on useemmin krapula sillon ku et ei ois, hahahh. Siitei kanskaa päästä ikinä varmasti yli, et tuun aina tekemään asioita joista mutsi ei tykkää. Mut eipä se jaksa niistä nillittääkään enää nii kovaa ku aiemmin. Ehkä 30 vuoden sanomisten jälkeen sitei jaksa enää paasata ja nillittää, ku ei se lopputuloksia kuitenkaa mikskää muuta :D
Mummat taas oottaa innolla et millasta uraa kukaki luo, oikeestaa viel enemmän niitä kuumottaa et koska kukaki löytää elämäänsä kumppanin ja varsinki, et koska niitä lapsenlapsenlapsia alkaa pyörimään jaloissa. Sen lisäks et ne on aina hurjan innoissaan ku niitä käy sen vähänkää aikaa moikkaamassa. Varsinki toinen mumma joka asuu palvelutalossa, on aina polleena ku joku meistä käy kylässä. Niillä on kuulemma joku skaba siellä kans et kellä käy eniten vieraita, ja varsinki jos tulee nuorempaa jengiä ja pidemmän matkan takaa. Hahahh, ei oo iha kepeetä menoo siellä! Mummajen (en tiiä mite mumma taipuu monikossa ilman et se kuulostaa mummilta, niitä mullei oo yhtää, pelkkää mummaa vaa <3.) kanssa ois ihana viettää aikaa enemmänki, mut koska elämä vie, ja matka Pohjanmaalle ei oo iha lyhyt, nii en mä niitä hirveen usein näe. Onneks puhelimet on keksitty ja lakeuksille matkatessa kyllä löytyy aina aikaa niille, oli sit mökkikeikka tai festarit. Saan olla kyl kans onnellinen et kummatki mummat ja ofc oma äiti on viel elossa, nääkää ei oo mitää itsestäänselvyyksiä enää täs vaihees.
Ku oma biologinen kello tikittää, tai mitä sitä kainostelemaan, HUUTAA kovaa ja työkseen kasvattaa muitten lapsia, ja joku skidi aina duunissa sanoo sua vahingossa tai tahallisesti äidiks, nii omaa mahollista äitiyttä tulee mietittyä nykyään aika usein. Toisaalt en pidä sitä iha itsestäänselvyytenä et lapsensaanti on ees mahollista ja tänki asian suhteen on hyvä olla realistinen, mut mun pilvilinna on sen verran muhkee ja hattarainen et elän sitä kuvitelmaa et joku päivä saan leimata omanki ÄITI-kellokortin. Tää on kans asia mistä moni frendi on kertonu olevansa vähä kateellinen:
Mä oon aina halunnu lapsia
Se et niitei viel oo, on nyt taas monen sattuman sarja, mut kaikille se ei oo niin itsestäänselvä asia. Oon lucky bastard et tiiän, oisin viel luckympi bastard jos niitä ois jo, mut kaikki aikanaan, asioil on tapana järjestyä sillai ku ne on tarkotettu, ja mä oon varma et tää niinku kaikki muutki jutut selvii aikanaan. Siihe asti Mamailen lempinimen takana vaa, nautin muitten ihanista lapsista ja otan oppia muitten äiteilyistä.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti