"Sun ei pitäs venyy noin älyttömiin mittoihin", totes yks frendi ku vaihettiin kuulumisia yli vuoden tauon jälkeen ja kerroin mitä mulle kuuluu ja kuin elämässä menee. Rupesin miettimään sen jälkee et kuka multa sitä venymistä ees oikeestaan vaatii? En keksiny ketää muuta siihen rooliin ku itteni, ja siitä nyt taas päästiin siihen ikuisuuskysymykseen mitä monen asian kohalla on saanu miettii aiemminki: mistä se johtuu?
Mul on tapana viettää aika ajoin semmosia All By Myself- viikonloppuja, jotka on jonkun tapasta kieroutunutta mindfulnestreeniä itelleni. Nää itsetutkiskeluhetket alko viime vuonna vähä ku vahingossa, ku huomasin (ja myönsin sen myös) et nainen ei oo nyt iha balanssissa ittensä kanssa. Ku kaikkia asioita ei saa selvitettyy itelleen arjen pyörityksessä, meno on välillä enemmä ku hektistä ja asioita jää puolitiehen, ni välillä on hyvä vaa stopata, nostaa se kuormallinen solmuja pöydälle ja ruveta avaamaan sitä vyyhtiä, huolimatta siitä kuinka paljon ahistas jo etukäteen. Välil tuntuu et ois iisimpää vaa yrittää unohtaa juttuja ja jatkaa eteenpäin, mut yleensä a i n a, tulee elämässä jossai vaiheessa vastaan joku juttu josta tulee vaa isompi tunnesykkyrä, ja selvittääksees sen sun pitää palata niihin vanhoihin juttuihin jotka sä oot jättäny käsittelemättä sillon matkan varrella.
Esimerkkinä. Mä tykkään pitää muista huolta. Se on vähä ammattitautiki (tai osa perusluonnetta jonka ansiosta ajauduin kasvatusalantöihin), mut samalla sitä unohtaa helposti ittensä. Varsinki duuniasioihin ja toisten ihmisten juttuihin on helppo hukuttaa ittensä, mut samalla sinne pakenee kaikkee mitä omassa elämässä tapahtuu, hommat pakkautuu painekattilaan ja kukaan ei muistuta sua ittees siinä vaiheessa ku ollaa räjähdysvaaran alla, et pitäis ottaa iisimmin ja pysähtyy. Ois unelmatilanne ku osais, tajuis ja ois aikaa käsitellä se kaikki samaan aikaan. Siltiki, on ristiriitasta miettii kuinka ihmiset lokeroi toisiaan sen perusteella mitä ne kuvittelee et jengi on, mut jos sä ite ajat ittees semmoseen rooliin mitä sä et oikeesti oo ni miten kukaan voi olettaa et sä oisit jotai muuta ku mitä sä näytät itestäs ulospäin? Mul(lakin) on tosi iso suojamuuri tietyillä epävarmoilla elämänosa-alueilla, mikä on osa tosi vahvaa itsesuojeluvaistoa. Muhun kolahtaa tosi helposti kun/jos joku ees sanoo jotain mikä osuu sille alueelle mitä yritän pitää siel kilven takana, mut koska elämä ei mee sillai et välil ei tuntus, nii osumia tulee huolimatta siitä et sä yrittäsit valmiiks jo väistää niitä jotenki. Yleensä sitä hittiä tulee siks et ne on totta, niinku tän kirjotuksen eka lause just, mut en oo vaa myöntäny sitä itelleni. Sit päästään taas takas niihin solmuihin ku ruvetaan kattoon sitä jälkee mikä siitä iskusta on tullu. What goes around, comes around. Sikski on helpompi aatella vaa toisten juttuja ja puuttuu niihin ku asioita voi kattoo laatikon ulkopuolelta ilman suoranaista henkilökohtasta myllerrystä, mut yritäppä olla yhtä iisisti siinä roolissa, ku siinä joka sen iskun ottaa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti