Siitä on nyt muutama päivä aikaa ku kuulin et Vili on kuollu. Maailma romahti. Ja koska koko asia tuntu nii mahottomalta, itsesuojeluvaistollisesti toivoin kovasti et se on vaa julmaa ja tosi mautonta pilaa, kunnes seuraavana aamuna sain varmistuksen tähän ehkä kamalimpaan ja epätodellisimpaan uutiseen ikinä.
Alkuviikolla (ti 8.5.) uutisoitiin et pienkone oli pudonnu Alastarossa ja sen 22-vuotias lentäjä oli saanu surmansa siinä rytäkässä. Aattelin sillon jo et kuin paskaa ja kamalaa se on iha joka kantilta, mut lisäinfojen valossa, 1+1 laskiessa asia muuttu vielä kamalammaks ja epätodellisemmaks.
Me tutustuttiin Vilin kans ku asuttiin kummatki viel Joensuussa ja tehtiin duunii seurakunnan nuoriso/lapsityössä.. Tai Vili tais olla ite nuorena siellä sillon alkuaikana vielä ku alottelin omaa uraani nuoriso-ohjauksen parissa. Ympyrät kuitenki tiivisty työkuvioitten myötä ja duunin kautta meijän kaveriporukkaki kasaantu settiin jotka pitää viel tänäki päivänä, vaik kaikilla onki omat kuvionsa ja ollaan levittäydytty eripuolille Suomee. Vilin kans oli tosi helppo olla alusta asti, se kuulu niihi ihmisiin joitten läsnäolles ei tarvinnu jännitellä tai aatella toisten mielipiteitä, ja jo pelkkä Vilin näkeminen toi semmosen turvallisen tuntee omaan mieleen (vaik ikinä ei voinu tietää mitä se saa päähänsä tehä :) ). Just niinku parhaiten voi vaan toisen ihmisen kanssa olla. Vilillä oli ihana luonne ja vallottava persoonallisuus, lämmin sydän ja kultanen olemus. Jätkä ei paljo turhista stressaillu, elämänarvot oli hauskan ja siitä nauttimisen puolella. Vilin naurunhörähdykset säilyy mun muistoissa varmasti iäti, niitä mulla on tosi paljon ikäväki, ja niitä typeriä ironisen sarkastisia letkautuksia millä Vili sai pelastettuu tilanteen ku tilanteen. Huono päivä ja paha mieli vaihtu surusta iloks ku Vili kävi korjaamassa tilanteen, joskus pelkällä olemuksellaan, joskus tekemällä jotain semmosta Vilimäistä mihin ei moni muu ihminen pelkällä ittenään olemisellaan pysty ees, se vaan huoku sitä positiivisuuttaan ja säteilyään et se paisto kilometrien päähän siitä. Vilille ei voinu olla ikinä ees vihanen mistää, eihä sille vaa voinu olla. Vili oli kans ihan super fiksu ja viisas, mikä näky sen koulumenestyksessäki, mut se ei mitenkää pönkittäny olemistaan sillä. Mikä varmaan oli edesauttavatekijä siinä että sen seurassa viihty nii hyvin, ite ku ennoo mikää järjenjättiläinen.
Tosi moni ekana mielenpintaan noussu muisto liittyy meijän duuneihin. Me pidettii joskus kerhoja samaan aikaan, pojat piti lennokkikerhoo yläkerrassa ja me pidettii tyttökerhoo alakerrassa. Mä kävin oman kerhoni aluks moikkaas poikia aina yläkerrassa, ja Vili tuli joka kerta kesken meijän kerhojen käymää alakerrassa, yleensä useemmanki kerran ku yhen kerran vaan. Mikä oli tietysti vaa ihanaa, ei meillä ikinä mitää asiaa varsinaisesti toisillemme ollu. Välillä se tuli vaan pakoon kauheita lapsia sinne ja syömään meijän leipomuksia :). Lastenleirit on toinen paikka missä säädettiin Vilin kans paljonki. Kerran väritettiin skidien kans värityskuvia, tosin me väritettiin samaa kuvaa aina ja lopputuloksena oli housuton prinssi, joka kuulostaa typerältä ja sitä se oliki, ja siitä tuli leirinohjaajilta sanomistaki ku ei aina oltu ihan parhaita malliesimerkkiä niille lapsille. Oltiiha me aika skidejä iteki kyllä sillon viel, ja lasten seurassa taannuttiin vielä jotenki pahemmin lasten tasolle.
Vili kuulu kans niihin tyyppeihin joitten kans ei oo kiusallista olla pitkään hiljaa. Näit on jotenki tosi harvassa, ainaki mun elämässä. Jossai välissä tulee puolin jos toisin tarve sanoo jotai ees, tai sit alkaa tuleen semmone olo et nyt on pakko sanoo jotai ku rupee oleen jotenki ahistavaa olla. Vilin kans ei ollu. Mikä kertoo mun mielestä jo siitä luottamuksesta ja turvasta jota toista ihmistä kohtaan voi syvimmillään tuntee.
Siks tää onki kaikessa epätodellisuudessaan vaan niin väärin ja niin epäreiluu. Miks parhaat pitää viiä eka? Onks maailmassa sit oikeesti niin paljo liikaa hyvää et jotain näin kultasta pitää poistaa? Se joka tän nokkimisjärjestyksen on keksiny ni on mokannu totaalipahasti, ja suurimman selityksen ikinä velkaa ihan kaikille. Näihin juttuihin mä en tuu ikinä saamaan vastauksia vaik kuin kaivelen ja niitä vaadin, eikä kukaan niihin varmasti osaa vastatakaan. Tää oli pahin muistutus siitä et mikään täällä ei oo itsestäänselvää, mut oltas kyl muistettu se vähemmälläki muistuttamisella.
Suru ja ikävä on iha mittaamattomia. Mä tekisin mitä vaan et näkisin Vilin viel ees kerran. Vaik toisaalta jos Vili ois läsnä näkemässä tätä vollotusta ja ahdinkoo, ni se kuittais sen jollain Vilimäisellä letkautuksella, mottais olkapäähän ja käskis olla pillittämättä, nauraa hörähtäs viel päälle ja vetäis naaman Vilimäiseen virneeseen.
Nyt tiedän, että kuollessani kuulen sanat: "Tervetuloa lennolle täältä iäisyyteen, toivottaa kapteeninne Alvila." (Vilin FB-seinältä lainattu)
Nuku rauhassa Vili, tuut aina oleen mulle rakas ja merkittävä, elämä ei ois ollu yhtä hauskaa ilman sun tuntemista, muistot susta on rajattu timanttireunuksin ja mä vaalin niitä ikuisuuden.
Nähään sit viimesellä lennolla <3
Rakkaudella ja kovasti kaivaten, Laura
Voi Laura <3
VastaaPoista